Hard Rock/glam/tukka/kives

[Traktor X]

Metallipään Pretty Maids-asiaan (uusin Motherland tuntuu pettymykseltä, prkl) mie suosittelen aina 1997 Spookedia, aivan järgen hyviä kertsejä. Sitten on vähän kiinni mitä haet, 1984 Red Hot And Heavylla on ensilevytyksen raakuutta ja nwobhm-mäistä menoa, kahdella seuraavalla (Future World ja Jump The Gun) pikkaisen hairmetal-puleeratumpaa, kaksi seuraavaa ysärilevyä ennen Spookedia (eli Sin-Decade ja Scream) kivan rosoisiakin aiempiin julkaisuihinsa verrattuna. Sitten ollaankin jo tässä vuosituhannen vaihteessa ja toiseksi uusimman Pandemoniumin mainiot poppikoukut kannattaa kyllä kuunnella. Vaikka ainahan PM:illa on noita rikkaan tyylikirjon mukaisia kappaleita jokaisella levyllä. Yhdellä biisillä Atkins kärisee ja bändi rypistää, seuraavalla sitten hempeillään puolitempolla.

Pitänee tsekata toi Spooked. Future Worldin löysin vasta hiljattain ja levy toimii kyllä loistavasti.

Ja edelliselle hepulle - joka kyseli ARP:stä - suosittelen Magic, Oceans of Time ja the Masquerade Ball triplaa sieltä tuotannon keskivaiheilta. Eipä noiden jälkeen paria uusinta kiinnosta edes kuunnella.

[mape]

Se ei tuo uusin ARP-kuvatallenne oikein arvostelijaa lämmittänyt...

[Mr Rami]

Ja edelliselle hepulle - joka kyseli ARP:stä - suosittelen Magic, Oceans of Time ja the Masquerade Ball triplaa sieltä tuotannon keskivaiheilta. Eipä noiden jälkeen paria uusinta kiinnosta edes kuunnella.

Samaa kolmikkoa suosittelen, omissa kirjoissani nuo ovat ARP-tuotannon kolme parasta levyä. Tuolloin Axel bändeineen eli kultakauttaan, jalostettuaan tyylinsä huippuunsa. Noiden jälkeenkin on tullut tasaisesti laatukamaa ja jokainen ARP-levy on oikein hyvä, ainakin yksittäin kuunneltuna. Valitettavasti ARP on juuttunut ikävän stagnaation kouriin ja levyjen uudet ideat ovat olleet lähinnä siinä onko levyn intro puoli sekuntia lyhyempi tai pidempi kuin edellisellä levyllä. Mutta tämä ei haittaa jos ostaa kokeeksi vain yhden levyn, laatuahan saa joka tapauksessa.

[metallipää]

Kiitän suosituksista, pitää ottaa kuunteluun. Osaako porukka vielä suositella Slaughterin ja FireHousen tutustumisen arvoiset levyt. Slaughterin ekalta (?) olen ne tunnetuimmat kuullut (Fly to the Angels yms.) ja ne iskevät aikas kovaa.

[Jeaqar]

Firehouselta ehdottomasti kaksi ensimmäistä. Molemmilla on ässänsä ja täytepalansa.

[Jussi]

Firehouselta ehdottomasti kaksi ensimmäistä. Molemmilla on ässänsä ja täytepalansa.

Juuri noin, nepä ne kaksi tuossa pään vasemmalla kohdin hyllyssä onkin.

Slaughterista, onko niillä edes niin hyviä biisejä että tarvii hankkia? Mie olen maailman divareista tosin itsekin kantanut Stick It To Yan ja The Wild Lifen kotiin... olisi jälkimmäisen tilalla edes se ekaa seurannut EP, kun jatkaa nätin kannen teemaa

[IC]

Firehouselta ehdottomasti kaksi ensimmäistä. Molemmilla on ässänsä ja täytepalansa.

Juuri noin, nepä ne kaksi tuossa pään vasemmalla kohdin hyllyssä onkin.

Slaughterista, onko niillä edes niin hyviä biisejä että tarvii hankkia? Mie olen maailman divareista tosin itsekin kantanut Stick It To Yan ja The Wild Lifen kotiin... olisi jälkimmäisen tilalla edes se ekaa seurannut EP, kun jatkaa nätin kannen teemaa

Jos haluaa kuunnella hyviä biisejä, joissa on mukana Mark Slaughter ja Dana Strum, kannattaa siinä tapauksessa hankkia Vinnie Vincent Invasionin All Systems Go. Slauhterin oman materiaalin valjuus paljastui viimeistään viime kesänä Sweden Rockin keikalla, kun bändillä ei riittänyt kelvollista sävelistöä edes tunniksi, vaikka alla oli puolentoista tunnin slotti. Ja siitä tunteroisestakin kulutettiin kuudennes coveroimalla "Dion muistoksi" Heaven and Helliä.

[Ismo]

Firehouselta ehdottomasti kaksi ensimmäistä. Molemmilla on ässänsä ja täytepalansa.

Juuri noin, nepä ne kaksi tuossa pään vasemmalla kohdin hyllyssä onkin.

Slaughterista, onko niillä edes niin hyviä biisejä että tarvii hankkia? Mie olen maailman divareista tosin itsekin kantanut Stick It To Yan ja The Wild Lifen kotiin... olisi jälkimmäisen tilalla edes se ekaa seurannut EP, kun jatkaa nätin kannen teemaa

Jos haluaa kuunnella hyviä biisejä, joissa on mukana Mark Slaughter ja Dana Strum, kannattaa siinä tapauksessa hankkia Vinnie Vincent Invasionin All Systems Go. Slauhterin oman materiaalin valjuus paljastui viimeistään viime kesänä Sweden Rockin keikalla, kun bändillä ei riittänyt kelvollista sävelistöä edes tunniksi, vaikka alla oli puolentoista tunnin slotti. Ja siitä tunteroisestakin kulutettiin kuudennes coveroimalla "Dion muistoksi" Heaven and Helliä.

Mut jumakaut, se rumpali oli huippu! Jengi kyllä ihan tykkäsi meiningistä, tälleen kulki Up all night

[Jeaqar]

Mut jumakaut, se rumpali oli huippu! Jengi kyllä ihan tykkäsi meiningistä, tälleen kulki Up all night

Hah! Zoltan Chaneyhan se siellä. YouTubesta on tullut miehen videoita ihmeteltyä jokin tovi jo. Amerikan Lacu Lahtinen, mutta steroideissa?

[Ismo]

Mut jumakaut, se rumpali oli huippu! Jengi kyllä ihan tykkäsi meiningistä, tälleen kulki Up all night

Hah! Zoltan Chaneyhan se siellä. YouTubesta on tullut miehen videoita ihmeteltyä jokin tovi jo. Amerikan Lacu Lahtinen, mutta steroideissa?

Äijä hakkasi kirjaimellisesti olan takaa. Muun muassa jakkarallansa. Eipä tuo nyt teknisesti mittoja tainnut täyttää, mutta olipahan show vailla vertaa!

[Judez]

Kiitän suosituksista, pitää ottaa kuunteluun. Osaako porukka vielä suositella Slaughterin ja FireHousen tutustumisen arvoiset levyt. Slaughterin ekalta (?) olen ne tunnetuimmat kuullut (Fly to the Angels yms.) ja ne iskevät aikas kovaa.

Kumpikaan bändi ei ole mitään täydellisiä levykokonaisuuksia julkaissut, mutta tosiaan FireHouselta kannattanee tsekata ne kaksi ensimmäistä levyä, etenkin jos halvalla ne löytyy. Ekalla lätyllä kovia biisejä ovat lähinnä All She Wrote, Don't Treat Me Bad, Home Is Where the Heart Is, Overnight Sensation (!) ja Helpless. Toisella levyllä on sitten bändin paras biisi, eli Reach For the Sky (ai että kun on vauhdikas musavideokin )! Lisäks tolta levyltä voi vielä poimia nämä: Rock You Tonight, Hold Your Fire ja Hold the Dream.

Itse olen Slaughteria oppinut arvostamaan vasta viime kuukausien aikana, sillä oikeastaan tutustuin bändiin paremmin vasta tämän vuoden puolella. Ekalla levyllä on toki omat hetkensä, mutta onhan tuolla fillereitä liikaa joukossa. Nousee tolta levyltä kuitenkin esiin Up All Night, Spend My Life ja Fly to the Angels.

The Wild Life on ehkä hiuskarvan verran rankempi, ja siksi diggaan levyn parhaimmistosta enemmän verrattuna debyyttilevyyn. Reach for the Sky on tiukka avausbiisi (huikea väliosa!), mutta vielä kovempia ralleja ovat Real Love sekä huikea Times They Change. Mainitaan nyt vielä tuo nimikkobiisikin.

Slaughterin levyistä puhuttaessa monilta unohtuu kokonaan vuonna 1995 julkaistu Fear No Evil. Mielestäni tuo on kovempi levykokonaisuus verrattuna kahteen aiempaan julkaisuun. Slaughter ei lähtenyt mihinkään grunge-hömpötyksiin mukaan, vaan luotti omaan tyyliinsä ja hyvä niin. Fear No Evililtä nousee esiin Live Like There's No Tomorrow, Get Used To It, Searchin', Hard Times ja ehkäpä levyn kovin biisi, Outta My Head. Eli jos Slaughteriin haluaa tutustua, niin Fear No Eviliä ei kannata unohtaa muistilistalta.

[Jussi]

Mut jumakaut, se rumpali oli huippu! Jengi kyllä ihan tykkäsi meiningistä, tälleen kulki Up all night

Hah! Zoltan Chaneyhan se siellä. YouTubesta on tullut miehen videoita ihmeteltyä jokin tovi jo. Amerikan Lacu Lahtinen, mutta steroideissa?

Äijä hakkasi kirjaimellisesti olan takaa. Muun muassa jakkarallansa. Eipä tuo nyt teknisesti mittoja tainnut täyttää, mutta olipahan show vailla vertaa!

Hei SR:ssa saa tuoda bisset lavan eteen? Nice... mutta ei kai mikään kynnys tuolla keski-iällä. Olisiko sitä nyt reilusti neljääkymmentä käyvänä itselläkin tosiaan lähdön paikka vihdoin

Reach For the Sky

Kova. Miksei kaikki rockmusiikki pysähtynyt ikuisesti tähän, mie en valittaisi toistosta.

[Ismo]

Hei SR:ssa saa tuoda bisset lavan eteen?

Tietenkin saa. Se ei ole suomalainen festari.

[Sabbathman]

Reach For the Sky

Kova. Miksei kaikki rockmusiikki pysähtynyt ikuisesti tähän, mie en valittaisi toistosta.

Kiitos tuosta, hieno biisi klassisen hard rock -aikakauden viimeiseltä vuodelta...

[mad-mike]

Pitkään on jo pitänyt tutustua mm. Pretty maidsin ja Axell Rudi Pellin tuotantoon paremmin. Onko porukalla antaa vinkkejä mitkä levyt ko. artisteilta kannattaisi ottaa haltuun ensin?

Pretty Maidsiin en osaa mitään sanoa mutta Rudi Pelliltä suosittelen Nasty Reputationia jos tykkäät riffitykityksestä sekä kovasta laulusuorituksesta sillä mikin varressa on Rob Rock. Myöskin Oceans Of Time ja Kings And Queens (teki minusta fanin) ovat kovia lättyjä jos haluaa artistin tuotantoon tutustua (näissä ei tosin enää toki laula Rock vaan Johnny Gioeli joka myöskin erittäin kova alallaan). Soton laulamista lätyistä suosittelen eniten Eternal Prisoneria..

[sirclansman]

Tää on kyllä enempi AOR:ia, mutta viime kuun lopulla ilmestynyt N.O.W. -yhtyeen kakkonen Bohemian Kingdom (Escape Music) on kyllä tsekkaamisen arvoinen tapaus. Bändi muuten tulee Brasiliasta, mikä on genreen nähden hiukan erikoista sinällään, tosin ei se millään tapaa mitätöi musaikkinsa kovuutta.

[Ismo]

Tää on kyllä enempi AOR:ia, mutta viime kuun lopulla ilmestynyt N.O.W. -yhtyeen kakkonen Bohemian Kingdom (Escape Music) on kyllä tsekkaamisen arvoinen tapaus. Bändi muuten tulee Brasiliasta, mikä on genreen nähden hiukan erikoista sinällään, tosin ei se millään tapaa mitätöi musaikkinsa kovuutta.

Edellinen levy oli aika apurikamaa, pystytkö vertailua siihen tekemään? Ties vaikka olisivat skarpanneet...

[sirclansman]

Tää on kyllä enempi AOR:ia, mutta viime kuun lopulla ilmestynyt N.O.W. -yhtyeen kakkonen Bohemian Kingdom (Escape Music) on kyllä tsekkaamisen arvoinen tapaus. Bändi muuten tulee Brasiliasta, mikä on genreen nähden hiukan erikoista sinällään, tosin ei se millään tapaa mitätöi musaikkinsa kovuutta.

Edellinen levy oli aika apurikamaa, pystytkö vertailua siihen tekemään? Ties vaikka olisivat skarpanneet...

Tsorge, ekaansa en oo kuullu. Täytyypä netistä koettaa illemmalla kaivella...

[mape]

Siihen ei kyllä juuri lisättävää löydy. Koko arvosanansa arvoinen kiekko.

[Jussi]

Siihen ei kyllä juuri lisättävää löydy. Koko arvosanansa arvoinen kiekko.

Enpäs tiä. Ismo kakkonen kyllä sanoo tuossa. että 'parilla kuuntelulla löytyy', mutta kyllä tässä ensimmäisessä (jopa ennen ages of poweria ) musiikkityylirakkaudessani pitäisi olla kertakuuntelulla hitit/helmet/epäkelvot selvillä. Ja tuon oman 1 kuunteluni perusteella jäi pliisu kuva. Mutta ehkä sitten vain mulle?

edit: Nyt tuon ensinlaitetun videon soidessa sentään auttaa, kun lehmänkellon lisäksi näkee rumpalin vasemman jalan nousevan noin 4 asteen heitolla prikulleen samassa kulmassa kuin Steven "Popcorn" Adlerin. Livevetohan se lopullisen totuuden sanoisi, jos jossain kesällä näkee.

[heraklos]

Kaikilla ARP-levyillä on fillereitä ja voisi sanoa, että ensin kuunteluun Magic. Siitä eteenpäin ei kannata aluksi ottaa kuunteluun kuin yksi levy ja noiden uudempien sijaan kokeilla noita vanhempia joissa tyyli vielä elää, eikä samaa levyä tehdä vuodesta toiseen uudestaan.

Sanokaa mitä sanotte, mutta ekalla levyllä on parhaat biisit, paras laulaja ja paras meno. Siitä jos aloittaa niin näitä uudempia ei tarvitse ostaa.

Minä pidän myös eniten Axelin debyytistä. Eikä tule edes skipattua yhtään biisiä, kun Wild Obsessionia kuuntelee.

[Munamankeli]

Ei ole levy mutta sivuaa lähes kaikkea 80-luvulla tehtyä hard rockia.
- Antoiko Mötley Crüe musiikin puhua puolestaan (ei)
- Olisiko Randy Rhoads yhä eläessään yhtä arvostettu (ei)
- Miksi Metallica meni löysäksi kantriksi (?)
- Kuka voisi olla ihastumatta Lita Fordiin (ei kukaan)
- Oliko Axl Rosella ja Kurt Cobainilla mitään yhteistä (oli)

Fargo Rock vastaa näihin ja kertoo paljon muustakin, johon kaikkien 1980-luvun metallin kultakaudella mukana eläneiden on helppo samastua. Lisäksi Chuck Klsterman on ärsyttävän nokkela kirjoittaja ja havainnoitsija.
http://www.amazon.com/Fargo-Rock-City-O ... 0743406567

[Judez]

Eipä ole tuo Santa Cruzin levy kovin kummoinen kokonaisuus, tämä on vähän liian ennalta-arvattavaa kamaa. On yritetty ottaa vaikutteita mm. Gunnareilta ja heitetty myös hieman softimpaa otetta kehiin. Laulaja yrittää kovasti matkia Axl Rosen tyyliä, mutta puolitiehen se jää. Kannattaisi vain luottaa omiin vahvuuksiin, eli tuohon matalempaan laulutyyliin joka toimii paremmin.

Harmi vain että tässä genressä on tällaisia levyjä jopa satoja, joista suurin osa julkaistiin jo 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa. Tästä massasta pitäisi kuitenkin erottua jollain tapaa. Lähes joka biisin kertsin taustalauluissa on joku "WOO-OO-OU" -jippo, ja nuo alkavat loppupuolella levyä maistumaan hieman puulta, vaikka yleensä tykkäänkin näistä "Desmond Child -kertseistä". Ruotsalainen H.E.A.T. (on melodisempaa hard rockia toki) näytti viime vuonna mallia siitä, miten tähän genreen voidaan vielä tänäkin päivänä tuoda uutta eloa kunhan biisimateriaali on timanttinen ja koko yhtye on solistista lähtien iskussa.

Screaming For Adrenalinelta nostan esiin High on You:n sekä Let's Get the Party Startedin, muut biisit valahtavat siihen tasaiseen massaan mitä levyllä on liikaa.

Näistä Gunnareita matkivista bändeistä tuli mieleen tämä Cats In Bootsin kova ralli vuodelta 1989, kyllä lähtee: Her Monkey.

[Ismo]

^no eipä Gunnaritkaan nyt mitenkään omaperäinen ollut. Axl on hyvin paljon velkaa Jim Dandyn ja David Lee Rothin suuntaan. Jos tuollaisesta tyylistä tykkää, niin siitä vaan Black Oak Arkansasin 70-luvun levyt haltuun! Ja tämähän ei siis missään nimessä tarkoita etteikö Santa Cruzia saisi kritisoida.

[Judez]

^no eipä Gunnaritkaan nyt mitenkään omaperäinen ollut. Axl on hyvin paljon velkaa Jim Dandyn ja David Lee Rothin suuntaan. Jos tuollaisesta tyylistä tykkää, niin siitä vaan Black Oak Arkansasin 70-luvun levyt haltuun! Ja tämähän ei siis missään nimessä tarkoita etteikö Santa Cruzia saisi kritisoida.

Onhan se näinkin. Robert Plant voidaan helposti lisätä noihin Axlin vaikutteisiin, ja tietysti Jimmy Pagen vaikutusta mm. Slashin kitarointiin ei voi olla vähättelemättä. Axl matki myös stagemuuveja Shark Islandin Richard Blackilta (Paris Is Calling).

Vaikutteita otettiin siis sieltä sun täältä, ja timanttiahan siitä tuli kun oli oikeat miehet asialla. Lisäksi se energia ja raivokkuus teki Gunnareistakin niin poikkeuksellisen yhtyeen, eikä koko yhtyeen panosta esim. AFD:lla sovi vähätellä.

Rocket Queen on yksi hieno esimerkki siitä, että kannattaa yrittää jotain hieman erilaista välillä. Ei joka biisin tarvitse olla neljään minuuttiin ahdettu junttaus huudatuskertsillä höystettynä. Rumpali kun pistää groovea pöytään ja kitaristi antaa kitaran todella laulaa, niin johan alkaa toimia.