Jaa, mie kun olin jo tulossa myöskin ihmettelemään, että ensimmäistä kertaa biisit vain "written by Helloween" -demokratialla, pitääkin mennä tsekkaamaan että menikö kuuntelun ohessa päätärassaavalla pietiteetillä miettimäni arvailut tekijäpohjälta oikein (tarttuvan upea
Heaven Tells No Lies > Grosskopf [vrt. My Life For One More Day/Hell Was Made In Heaven] räiskyvä ja nopea
Paint a New World > Gerstner [vrt. Silent Rain/The Invisible Man] jne.)
Mutta joo, tänään tosiaan saapui vain aavistuksen nuhjaistuna todella komea digipak! Menee RDCE jänokansineen häpeään rinnalla, on kohopainatusta ja leikkauksia SA:n Unia-tyylisessä värimaailmassa ja se mukanatullut arpakin pitäisi kai raaputtaa.. Mutta mukavaa nähdä, että SPV ei pihistele ulkokuorten kanssa, kuten niin moni muu (Noisen parhaassa tapauksessa nelivärivihkot kaiken huippu
)
Päinvastoin kuin tässä arviossa, mie heittäisin yo. Toxic Enemankin tavoin
Final Fortunen levyn tarttuvimmaksi ja siten parhaimmaksi biisiksi,
Heaven Tells No Liesin,
Dreamboundin ja
Fallen To Piecesin kanssa. Todella uudenlaista soundia tuo 'ween-balladeihin (vaikka kyllä kiihdyttelee melkoisesti loppusuorilla) tuo viimeksimainittu: eteerisyyttä, rokkihenkisen rentoa kitarointia ja Danin todella Kuschmaisen innovatiivista rummuttelua, jonka jo sinkkuvalinnastakin huomaa ettei siinäkään ihan peruskomppiin tyydy. Toisena päinvastaisuutena Väinäkhamonin mielipiteeseen mie taas pidän tällä hetkellä levyn "kehnoimpana" rallina
The Bells Of Seven Hellsiä. Jotenkin tulee mieleen kuivemmat hetket taannoisilta hyviltä levyiltä kuten Mirror Mirror ja Occasion Avenue.
Monen ennakkowarettaneen paskaksi toitottama
Can Do It on oikeastaan _juuri_ oikeanlainen biisi tuohon paikkaan levyä: klassinen hauska kappale Weikin malliin, kuten vaikkapa Secret Alibi (btw eka suosikkibiisi bändiltä silloin '94-95). Eihän tuo minkään Rise And Fallin tai The Game Is Onin överiksi kuitenkaan vedä! Vielä kun näin yltiöpositiivisiin lyriikoihin ei nykyään tunnu pystyvän edes Freedom Call, niin tilaustahan on
Nyt soivan
Paint a New World kohdalla palaa ensikuuntelulta mieleen, että melkoisen nopea levy on myös tämä, noin kokonaisuutena. Ei ollenkaan huono seikka, aggressa avaaja-
Kill It:issäkin laitetaan BTR:n Pushin väkinäisyys (stanan protools-kikkailu pilasi senkin aikoinaan) häpeään: Derishän kehittyy vanhoilla päivilläänkin levy levyltä
-nyt vihaisempi kirkuja kuin koskaan, kuulostaa 'keskiäänelläänkin' kenties paremmalta kuin koskaan, joskuin vanhalla fanilla on välillä ikävä sitä mielipiteet jakanutta käheyttä kahdelta ekaltaan tämän bändin (ja miksei PC69:nkin) kanssa.
Tosiaan ei nyt tällä toisella (mikä ei tietenkään ole paljon > whole lotta more to come) kuuntelulla heikkoa biisiä edes löydy, vaikka kaksi limited-bonariakin (aiemmin ylistämäni Find My Freedomin lisäksi See The Night; nostavat biisimäärän neljääntoista!) laskisi mukaan, todella hyvää materiaalia. Voisikohan heittää, että TDR:n & The Legacyn kanssa parasta Helloweenia sitten The Time Of The Oathin. Kovasti näet tasoissa noiden kanssa ja jos tältä nyt ei noiden sisältämiä 1-2 filleriä per levy ala löytymään niin sehän tarkoittaa että..
ns:
As Long As I Fall -tyypillisesti kuulostaa taas sinkkubiisikin aina vain paremmalta itse levyllä, vaikken mie tätä "pirteämpää if i could flyta" dissannut ollenkaan aikaisemminkaan. Videokin heti parempi laadukkaampana koneen koko ruudulta kuin fuckUtubesta.