Jussi wrote:
Itse asiassa mie kyllä meinasin lisätä Paradisen myös, mutta sitten muistin mikä nykykokoonpanon kulttuuriteko tuo oli ottaa taas mukaan. Toisaalta puolta hetkeä aikaisemmin muistin, mikä riippakivi se ehti kultakaudellakin olla ja kuinka Tolkin aikalaiskommentti 'vituttaa veivata sitä popedaa' tjsp. oli kuin olikin oikeutettu. Vaikka silloin muinoin tuntuikin "like the böörds in tö skai.." mukanarääkyessä niin hienolta.
Oikeastaan Speed Of Lightin voisi laittaa myös; ite en ole koskaan kai kertsin huonouden takia tykännyt.
Nyt en minä puolestani ymmärrä. Speed of Lightissa huono kertsi? Ei tod. Paradise pois, mutta Hold on to Your Dream tilalle? Melkein sama riffi, rakenne ja kertsi hei... Tykkään muuten ite molemmista ihan järjettömästi, vaikka ovatkin varmaan vähiten kuuntelua kestäviä paloja levyiltään.
Polaris ja etenkään Elysium eivät pitkällä tähtäimellä iskeneet -- Polaris kyllä etenkin aluksi, vielä oli kova Strato-kuume päällä noihin aikoihin myöskin -- mutta oli niissä vielä kaikuja Tolkin aikaiseen matskuun, etenkin Polariksella. Elysiumin olemassaolon minulle oikeuttaa lähes yksin nimibiisi, jossa siinäkin täytteensä, mutta joka parhaina hetkinään on aivan uskomattoman upea jahka sen on sisään pääkoppaansa ajanut.

Polariksen ne hyvät: Deep Unknown etenkin aluksi (tämä se oli freesi kipale kuulostaen silti Stratolta!) Forever Is Today, Emancipation Suite. When Mountains Fall on ehkä turhan "Forever Pt. II" ja on minusta aika letdown kuulla vielä tuon järisyttävän Suiten jälkeen. Tätä balladin sijoittamista ison biisin jälkeen on ollut monella Strato-levyllä; ainoa missä toiminut on minusta Episode. Visionsilla ja Destinyllä toimii paremmin kun loppuvat siihen ähkyyn ja maagiseen "ei huh huh..." -tunteeseen Visionsin ja Anthem of the Worldin jäljiltä.

Uudella ei tuollaista mehevää, polveilevaa, pitkää biisiä ole enää uskalletu kokeillutkaan - ideat loppu vai mennäänkö vain muoti-ilmiöiden perässä niin vahvasti? Pitkät biisithän voivat vaatia kuuntelijoiltaan aivan liikaa ja ne on siksi hyvä skipata...
Emancipation Suitea kerta kaikkiaan luulisi Tolkin säveltämäksi, jollei lyriikkavihko ilmoittaisi toisin. Aivan mahtava eepos sekin! Forever Is Todayn laulusuorituksessa Kotipelto kuulostaa viis vuotta nuoremmalta kuin missään muussa albumin biisissä, ja on tuo muutenkin aivan esimerkillinen power metal -kaahaus, parhaita pariin edelliseen vuoteen tehtyjä ylipäänsä.
Isoimmat Nemesiksen viat minulle selkeästi ennakkoluulot ja liian vähälle jäänyt kuuntelu.

Nykyään on vain niin helppo kuulla uutta musiikkia ja niin vähän aikaa, että levyn melkein ekalla, tokalla kerralla pitää osoittautua intensiivistä pyöritystä ansaitsevaksi levyksi. Tai muuten pitää olla huikea halu ajaa väkisin sisään ekalla kerralla pettänyt levy mielibändiltä. Tämä ei osoittaunut tarpeeksi hyväksi, eikä ollut halua selvittää olisiko levy grower, joten noihin pariin kertaan jäi. Katsotaan josko sille vielä joskus uuden mahdollisuuden antaisi. Unbreakablea ja Halcyon Daysia vain tuli ennen julkaisua enemmän kuunneltua, ja ne ovat ainakin juurikin sitä naiivia Amaranthe/E-Type-pskaa. Aivan verisiä pettymyksiä.

(Ei sillä, E-Type on jees etenkin aivottomana bilemusana, mutta en pidä tuollaisista aineksista metallimusassa sitten yhtään.)