Ai että oli hyvä veto! Tuota tai muita tuon ajan biisejä kun kuulisi vielä livenä. Mutta ehkäpä se seuraavaa historiakiertue vielä tulee...
The Final Frontier on levynä todellakin haastava tapaus. Ehkäpä vaikeimmin avautuva Maidenin levy The X Factorin ohella (ei kuitenkaan missään nimessä samanlainen, AMOLAD on tunnelmaltaan lähempänä X:ää). Aluksi TFF tuntui hieman pettymykseltä eikä biiseistä oikein tahtonut saada otetta. Nyt kun olen kuunnellut levyä useamman viikon, tässä uskaltaa jo sanoa jotakin. Siltikin tuntuu, että löydettävää vielä riittää ja että levyn kokonaisuus ei vielä ole täysin auennut.
Intro Satellite 15 tuntuu liian pitkältä, vaikka se tunnelmallinen onkin. Se olisi mielestäni pitänyt puolittaa ja/tai laittaa erilliselle raidalleen. Ei ole kovin iskevä aloitus, mutta ehkä sen tarkoitus on viedä kuulija siihen tunnelmaan, että tämä levy ei sisällä helppoja täsmähittejä vaan on tarkoitettu kuunneltavaksi kiireettä ja kaikessa rauhassa. Nimibiisi on ihan jees rockeri, mutta ei siinä mitään kovin kummoista ole. Silti sen jaksaa helposti kuunnella läpi, koska se ei ole liian pitkä (en nyt tarkoita biisiä intron kanssa vaan biisiä itsessään) ja se rullaa sujuvasti. Soolot ovat kanssa ihan hienoja. Kyllä minulle kelpaisi tämä keikan avaajana tulevaisuudessa. El Dorado on menevä jyrä ja laukkakomppi lämmittää sydäntä, mutta ei sekään vielä tajuntaa räjäytä. Livenä biisi kuitenkin toimi mainiosti. Mother Mercy lähteekin sitten jo aika hyvin lentoon. Levyn pakollinen sotaeepos. Biisi on samanaikaisesti suoraviivainen ja eeppisen massiivinen, mikäs sen mukavampaa. Parjattu kertsi ei ole minusta ärsyttävä, joskaan se ei ole biisin paras osa. Menee kuitenkin mukana vaivattomasti. Hieno kappale. Coming Home on sitten se pakollinen semiballadi. Aluksi biisi tuntui vähän löysältä ja tylsältä, mutta se on kasvannut kelpo kappaleeksi ajan myötä. Se on mukavasti erilainen, kuin mitä Maidenilta on tottunut. Bruce tulkitsee kappaleen hienosti. Herkkyys ja voimakkuus vuorottelevat biisissä komeasti. The Alchemist (Kalmari, ihan jees laulut siinä sinun coverissa) on kaivattu nopea ralli. Biisissä on hienot kitaraleadit ja hyvä draivi. Kuitenkaan se ei tarttuvuudeltaan nouse aivan vanhojen nopeiden legendojen tasolle. Tai oikeastaan se ei tarjoa kauheasti uutta niiden lisäksi. Biisi kaipaisi supertarttuvan kertosäkeen erottuakseen paremmin joukosta. Hyvä reipas välipala kuitenkin ja puolustaa ehdottomasti paikkaansa levyllä pitkien ja eeppisten biisien vastapainona.
Sitten alkaakin niiden varsinaisten progejärkäleiden sarja, joten parasta aloittaa uusi kappale tekstissä. Isle of Avalon on vaatinut paljon aikaa avautuakseen, mutta se paranee kuuntelun myötä. Biisistä löytyy Maidenille aivan uudenlaista tunnelmointia, kuten myös perinteisempiä raskaita riffejä ja tarttuvia melodioita. Onhan tämä hyvä biisi, mutta vaatii kuuntelijalta kärsivällisyyttä, varisinkin kun alussa kestää aika pitkään ennen kuin päästään vauhtiin. Starblind on kanssa komeaa kuultavaa. Avautui aluksi edeltäjäänsä paremmin, mutta ajan myötä taitaa hieman hävitä sille. Raskas, tunnelmallinen, voimakas. Siinä osuvia adjektiivejä kappaletta kuvaamaan. Säkeistöissä voisi joo olla vähän parempi rumpukomppi, kuten (muistaakseni) asa sanoi tuossa aiemmin. Pieni kauneusvirhe kuitenkin kokonaisuuden kannalta. The Talisman onkin sitten mahtava "muinaisen merimiehen paluu". Biisin (The Legacylta tuoksahtava) akustinen intro voisi olla vähän lyhyempikin, mutta ei se hirveästi haittaa, sillä kun kappale lähtee kunnolla käyntiin, on luvassa reipasta aallokkopurjehdusta loppuun asti. Merimatkatarina kulkee hienosti musiikin mukana. Biisi kuuluu ehdottomasti levyn parhaimmistoon. The Man Who Would Be King onkin vaikeampi tapaus. Biisi on vähän pirstaleinen, mutta sisältää paljon hyvää. Muun muassa kauniin ja tunnelmallisen intron. Vähän fiiliksestä riippuen veisu tuntuu joko loistavalta tai sitten yhdentekevältä. Vaikea sanoa tästä vielä mitään lopullista. When the Wild Wind Blows on erittäin tarttuvalla, joskaan ei mitenkään omaperäisellä, päämelodialla varustettu hupaisan surullinen tarina väärinkäsityksestä. Biisi ei tunnu liian pitkältä ja se on periaatteessa muutenkin hyvä, mutta mietin, että onkohan se vähän turhan kevyt rallatus päättämään näinkin eeppisen levyn. Tämänkin biisin hyvyys hieman vaihtelee fiiliksen mukaan, mutta en kuitenkaan allekirjoita niitä lyttyynhaukkumisia, joita kappaleesta täällä on esitetty.
Levystä voisi kokonaisuutena sanoa, että se on aika rohkeasti erilainen. Se ei ole helposti tarttuva, mutta palkitsee kärsivällisen. Ärsyttävää toistamista on mukana vähemmän kuin useammassa viime levyssä. Esimerkiksi yhden lauseen hokemiskertsejä ei ole kuin nimibiisissä ja siinäkään asia ei ehdi liikaa vaivata. AMOLADia hieman vaivanneista töksähtävistä tempomuutoksista on myös päästy eroon. Levy on myös hieman kevyempi kuin aiemmat. Ehkä sellaista murskaavaa heavy metal riffittelyä tyyliin The Fallen Angel, Pachendale tai Brighter Than a Thousand Suns (muutamia mainitakseni), olisi kaivannut hieman enemmän. Myöskin perinteisiä kahden tai kolmen kitaran leadimelodiaosuuksia olisi voinut olla enemmänkin, mutta eipä ainakaan niitä ole kliseiksi asti. Sekin on todettava, että levy on kaikkein progein bändin uralla. Itselleni kelpaisi kyllä vähempikin progeilu, mutta mieluummin silti toivon, että bändi jatkaisi edes tällä linjalla kuin lopettaisi kokonaan levyttämisen. The Final Frontierille on vaikea antaa arvosanaa ja sen sijoitusta bändin kataloogissa on aika hankala määritellä. Albumi vaatii edelleenkin aikaa ja kuuntelua. Ehkä ensi vuonna tai viimeistään seuraavan levyn ilmestyessä tätä on helpompi tarkastella objektiivisesti. Nyt sen julkaisusta on vielä liian vähän aikaa. Jos nyt kuitenkin pitää jokin arvosana arpoa, niin sanoisin että se olisi jossain 3,5-4/5 hujakoilla tällä hetkellä. Nousu on mahdollista ajan myötä. Tässä levyssä riittää sulateltavaa pitkäksi aikaa.
