IRON MAIDEN - Legacy Of The Beast

[Wictorey]

Päivitys edelliseen viestiini: kuuntelen pitkästä aikaa Balls to Picassoa. Tämä jos mikä on sitä grunge-Brucea! Aivan luvattoman laiska levy, jota eivät muutamat HEVI RIFFIT (TM) muuta vähemmän laahaavaksi näppäilyksi. Laughing in the Hiding Bush, Sacred Cowboys ja (tietenkin) Tears of the Dragon ovat kohokohdat.

[eddie666]

Päivitys edelliseen viestiini: kuuntelen pitkästä aikaa Balls to Picassoa. Tämä jos mikä on sitä grunge-Brucea! Aivan luvattoman laiska levy, jota eivät muutamat HEVI RIFFIT (TM) muuta vähemmän laahaavaksi näppäilyksi. Laughing in the Hiding Bush, Sacred Cowboys ja (tietenkin) Tears of the Dragon ovat kohokohdat.

Tuota levyä ei ees tartte kuunnella kun tietää että se on grungea -> Brucella on pipo päässä. Eikös se oo grungen tunnusmerkki?

[Wictorey]

Olette oikeassa.

[Lappis]

Päivitys edelliseen viestiini: kuuntelen pitkästä aikaa Balls to Picassoa. Tämä jos mikä on sitä grunge-Brucea! Aivan luvattoman laiska levy, jota eivät muutamat HEVI RIFFIT (TM) muuta vähemmän laahaavaksi näppäilyksi. Laughing in the Hiding Bush, Sacred Cowboys ja (tietenkin) Tears of the Dragon ovat kohokohdat.

Se eka biisi, mikä cyclop-juttu onkaan....Prkleen kova biisi. Oli grungea tai ei.
Change of heart myös varsin hyvä biisi omalla sarallaan

[Shadowplay]

Kyllä ne Brucen soolo-levyt toimii, uskokaa jo.

[Sabbathman]

Iron Maidenista Bruce Dickinsonin soolouraan, OK...No sen verran että Tears Of The Dragon on mulle Brucen soolouran ikoni, mutta tässäkin on kyllä HELVETIN KOVA suoraviivainen heavybiisi, löysin biisin alunperin Alive In Studio A / Live At The Marquee -tuplalivealbumin kautta...Tuossa vielä sen hyvän italialaisrumpalin kanssa...

[Nuclear Holocaust]

Kyllä ne Brucet soolo-levyt toimii, uskokaa jo. Kaikki.

kyllä espanjaksikin veivattuna

Tuohon versioon törmäsin vasta nyt kun aloin pöyhiä Brucen "tunkiota" Spotifysta. Levyhyllyssäni kun ei ole kuin kolme viimeisintä sooloa + kokoelma.

Näkisin jotenkin tuon Brucen soolouran kaksijakoisena. Ensimmäiset levyt ovat selkeästi irtiottoa ahtaasta Maiden-sapluunasta. Tutkimusmatkailua mitä kaikkea voikaan omalla äänellään tehdä, kun saa vapaasti tulkita. Tyypillistä bändissä soittavan tai laulavan artistin sooloilua, jossa tuodaan esiin omia ideoita joita bändikuviossa ei ole mahdollista toteuttaa. Etenkin jos bändissä on voimakas johtopersoona, joka lakaisee kaikki rönsyilyt maton alle omien ambitioidensa toteuttamiseksi.

Viimeisimmillä Brucen soololevyillä ollaankin sitten keskitytty parhaimpiin osaamisalueisiin taiteellisen vapauden kärsimättä, eli ne ovat luontevan kompromissittomia. Siksi ne varmaan soivatkin niin raikkaan vapautuneesti. Mitä olenkin useasti jaksanut painottaa ja hehkuttaa.

[eddie666]

Kyllä ne Brucen soolo-levyt toimii, uskokaa jo.

Toimii toimii.. oli sitten pipoa tai ei. Jopa Tattooed Millionaire .. jos ei muuten niin biisin Born in '58 ansiosta.

[Hammer9]

Tässäpä omia biisikohtaisia mietteitäni The Final Frontierista:

Satellite 15… The Final Frontier

Paljon parjattu intro aloittaa levyn melkoisen epämaidenmaisissa tunnelmissa. Huonoin aloitus koko Maidenin uralla, vaikka ei tämä nyt täysin umpisurkea intro ole. Tunnelma on sinällään ihan jees, mutta äänimaailma ei tässä intro-osuudessa miellytä korvaa sitten yhtään. Jotenkin rumpusoundikin on onnistuttu saamaan niin ponnettomaksi, että mieleen tulee jotkut secunda-luokan rumpukoneviritelmät. Monotoninen, itseään toistava ja liian pitkä tämä intro on auttamatta. Lyhyempänä ja paremmin miksattuna olisi voinut olla jo varsin ok aloitus.

En vieläkään ymmärrä, että miksi loistava The Final Frontier –biisi on pitänyt väkisin tunkea tämän intron kanssa samaan raitaan. Jos perusteluna on se, että ”muuten kaikki skippaisivat intron”, niin aika vähän näyttää bändillä olevan luottoa intro-raitansa toimivuuteen. Miksi ylipäätään pitää tehdä joku puolivillainen avaruushäröily levyn alkuun, kun suurin osa faneista ei saa siitä mitään irti? Ymmärrän tietysti, että bändi tekee musiikkinsa kuitenkin ennen kaikkea itselleen, mutta jos jätkät Satellite 15:sta oikeasti tykkäävät, niin miksei sitä silti voida laittaa omaksi intro-raidakseen niin, ettei fanien ole pakko kärsiä/tylsistyä sitä neljää ja puolta minuuttia? Bändin maestrot voisivat itse kyllä luukuttaa tätä alun mestariteostaan niin usein kuin haluavat ja änkeä sen livesettien alkuun, vaikka se olisikin oma raitansa. Toki ne muutamat fanitkin tästä nauttivat. Silti harmittaa, että ensin tarjoillaan videobiisinä menevää The Final Frontieria ilman introa, mutta levyltä saakin kuunnella jotain älämölöä minuuttikaupalla ennen kuin päästään asiaan. Kuten totesin aiemmin, niin ei tämä intro nyt aivan toivoton ole kuitenkaan. Iron Maidenin levyn soisi kuitenkin alkavan hieman tyylikkäämmin. Jonkun muun bändin levylle tämä intro voisi olla täysin passeli.

The Final Frontier osoittaa todellakin, että Smithillä on yhä taitoa tehdä lyhyitä, mutta erittäin koukuttavia biisejä. Kappale on kaikin puolin simppelimmästä päästä, mutta se riffi kantaa hienosti koko matkan verran. Perussäkeistöjen laulumelodiat ovat aivan kultaa, eikä pre-chorustakaan voi kuin ylistää. Kertosäe tökki aluksi, mutta nyt useampien kuunteluiden jälkeen olen ruvennut todella ymmärtämään kuinka tyylitajuinen ja upea kertsi meillä tässä onkaan. Taustamelodia on upea ja Brucen venytykset vokaaleissa tekevät ainutlaatuisen tunnelman, joka sopii upeasti yhteen biisin sanoituksellisen annin kanssa. Soolopuolella kuullaan perushyvää Maiden-kitarointia. Ei mitään maata mullistavaa Maiden-asteikolla, mutta kitara ”itkee” tyylikkäästi ainakin hetken verran. Lopun kertosäkeen hokeminenkin kuulostaa loppupeleissä oikein hyvältä. Paljon parempaa kuin vaikka sen No More Liesin kertsin monotoninen toistaminen. Tämä kertosäe elää ja hengittää vapaasti, eikä ole tukahdutettu ja väkinäinen kuten No More Liesin vastaava.

Arvosana The Final Frontier -biisille: 9½/10
Satellite 15 –introlle en osaa vielä antaa oikein minkäänmoista arviota. Kyllä se siinä menee liian suuresti ärsyttämättä.

El Dorado

Biisin alku on kuin mahtipontinen lopetus. Nickon pikkuprogeilu toimii ja bassokin kolisee upeasti. Myös laulumelodioissa on hyviä juttuja siellä täällä. Kuitenkaan sinällään jämäkkä pääriffi ei ole itselleni vieläkään täysin auennut, vaikka livenä kuulostikin astetta paremmalta. Muutoinhan El Doradossa on kaikki klassiset Maiden-ainekset, joten se voi lisäkuunteluilla lähteä lentoon milloin tahansa. Kertosäe on vallan mainio. Soolot ovat taas nautinnollisia, mutteivät mitään tajunnanräjäyttäjiä. Kaikesta hyvästä huolimatta kaipaisin tähän biisiin vielä jotain lisää. Joku kikka tai kliimaksi El Doradosta mielestäni puuttuu. Tällaisenaan tuskin nousee Maiden-klassikoiden joukkoon, mutta oikein hyvä biisi tämä pienistä puutteistaan huolimatta on kuitenkin. Aina mielikuvissa tuntuu heikommalta kuin onkaan. Lopulta biisiä kuunnellessa huomaa, että tämähän antaa sittenkin oikein hyvät sävärit.

Arvosana: 8½/10

Mother of Mercy

Tunnelmallisen ja tyylikkään alun jälkeen laulumelodiat jättävät vähän toivomisen varaa. Itselleni ei oikein uppoa laulumelodiat, eikä Brucen vokaalit seuraavassa säkeistössä: ”Hear the planes are coming, Hear the soldiers running, Killing on a scale to comprehend”. Onneksi sen jälkeen on tarjolla pelkkää korvakarkkia. Ensimmäistä kertaa kylmät väreet kiipeävät pitkin selkäpiitä kohdassa: ”I always thought I was doing right / As of now I’m not feeling so sure”. Sitten huippuhetkiä tuleekin vähän väliä ja laulumelodiat ovat muuttuneet alun kankeudesta todelliseksi parhaudeksi. Laukkaa ja kolinabassoa löytyy juuri sopivasti. Monien dissailema kertsi on ihan huikea, vaikka Brucen äänestä löytyykin sitä iän ja lukuisien kiertueiden tuomaa kireyttä. Laulumelodia on kuitenkin kertosäkeessä nerokas, eikä niin perinteinen Iron Maidenille. Soolon jälkeinen instrumentaalipätkä on myös hehkuttamisen arvoinen. Tulee hieman joku The X-Factor –levyn huippuhetkistä mieleen. Kaiken kaikkiaan ei niin perinteistä Maidenia. Hieno sävellys, joka oli ensimmäisillä kuunteluilla levyn kiistatonta parhaimmistoa. Vieläkin erittäin tyylikäs biisi, joka kuitenkin jää muutamien parempiensa jalkoihin tällä kivikovalla levyllä.

Arvosana: 9+/10

Coming Home

Tällainen Out of the Shadowsin olisi pitänyt olla. Siinä missä tuo viime levyn tunnelmapala jäi tylsähkön kertosäkeensä puolesta viime levyn mitäänsanomattomimmaksi raidaksi, niin Coming Home nousee nimenomaan täydellisen kertosäkeensä puolesta jopa tämän levyn parhaimmistoon. Ei biisi kuitenkaan nojaa pelkkään kertsiinsä, sillä ”Over borders…”-kohdassa tarjoillaan sellaista melodisemman metallin herkkua, että en meinaa saada tarpeekseni. Kertosäe on kuitenkin niin tunnelmallinen, että herkäksi luulisi vetävän kovemmankin jätkän. Dickinsonin eläytyminen kuulostaa erityisesti tässä biisissä erityisen upealta, kun ei tarvitse vetää niin kovaa, korkealta ja nopeasti. Tosin itse kyllä diggaan aika pirusti useista Brucen korkeista vokaaleista vielä nykyisinkin, vaikka ne eivät lähdekään aina niin kristallinkirkkaasti. Joku tuossa nykysävyssä viehättää myös niissä korkeissa. Kuten joku sanoi, niin ehkä se tuo kuuntelijalle nautinnon, kun kuulee kuinka Bruce taistellen venyttää ääntään ihan äärirajoille. Ei se minun korviini miltään kissan raiskaamiselta kuulosta, vaan yhä erittäin hyvältä. Bruce taistelee ne korkeat esiin kuin mestarimiekkailija ikään. Soolosektorillakin tarjoillaan Coming Homessa levyn tähän mennessä herkullisinta antia.

Arvosana: 9½/10

The Alchemist

Liian Man on the Edge –henkinen ralli, joka ei ihan pärjää näin kovassa seurassa. Olisi kelpo veto jollekin Brucen soololätylle, mutta tällä levyllä jää mielestäni vähän väliinputoajan asemaan. Man on the Edge on omaan makuuni yksi loistavan The X-Factor –levyn heikoimmista ja yliarvostetuimmista raidoista, joten en erityisemmin kaipaa samanlaisia ihan hyviä biisejä erinomaisten biisien väliin. Tämän olisi voinut jättää jopa kokonaan pois levyltä ja laittaa B-puoleksi tai sitten säästää Brucen seuraavaa soololevyä varten. Kaiken vähättelyn jälkeen on kuitenkin pakko myöntää, että kyllähän minä kuitenkin tykkään tämän biisin kuuntelemisesta ainakin yhtä paljon kuin vaikkapa Age of Innocencen tai New Frontierin fiilistelemisestä. Ei tämä ole missään mielessä keskinkertainen veto, mutta Iron Maidenilta olen tottunut odottamaan niitä kiitettävän tasoisia sävellyksiä. Nickon kilkuttelut kuulostavat hyviltä, vaikka muuten rumpuraita ei ihan täysin säväytä. Kertsi on kyllä kaikin puolin oikein hyvä. Paremmin tämä uppoaa kuin Man on the Edgen turhauttavankuuloinen Falling Down –hoenta. Mitään elämää suurempaa tästä ei jää käteen, mutta ihan hyvän fiiliksen tämä jättää kumminkin. Siltikin tämän olisi voinut jättää pois levyltä.

Arvosana: 8/10

Isle of Avalon

Tunnelman nostattelua on nyt jopa liikaakin. Kyllä tästä progeiluakin löytyy, vaikkei tämä levyn progressiivisin järkäle ole missään nimessä. Erityisesti biisin laulumelodiat ovat aika progehenkiset, mutta kiehtovat. Jamitteluosio tuo puolestaan mieleen hieman Taylor’s Universe –yhtyeen. On kuin kuuntelisi Mr. Michael Dennerin kitarointia Taylor’s Universen Soundwall-levyltä, jolla siis Denner soittaa vierailevana starana.

Ihan hyvää progeraiteille eksymistä juurikin tuossa jamitteluhenkisessä osiossa. Onneksi sentään sivuraiteille ei eksytä, vaan osio sopii biisin keskelle. Mitään Dream Theaterin "progeilua progeilun ehdoilla" en Maidenin levyille kaipaisi. DT-fanien ei kannata nostaa tässä vaiheessa sarvia pystyyn, sillä diggailen kyllä itsekin Dream Theaterista tiettyyn rajaan saakka. Erityisesti vanhempi DT kolahtaa, mutta hieman uudemmilta levyiltä löytyy sitten sellaisia kuraosioita, että mielenkiinto on aika lailla laskenut nollaan nyky DT:n osalta.

Itse en vielä ole saanut täyttä otetta siitä keskivaiheen jamittelusta, mutta kun Maiden ei eksynyt sivuraiteille, niin eksynpä vaihteeksi itse hieman asiasta kolmanteen. En ole nimittäin koskaan ymmärtänyt niitä tyyppejä, jotka väittävät löytävänsä jostain Pink Floydista, Genesisistä tai vaikkapa The Who:sta niin älyttömästi niitä progressiivisia juttuja. Ovathan nuo bändit kiistatta progea (ja häröilevät pääosin enemmän kuin nyky-Maiden), mutta kyllä tältä Iron Maidenin uutukaiseltakin sitä progressiivisuutta löytyy. Se vain on erilaista. Hyvä puoli Maidenin progejutuissa on ennen kaikkea se, että bändi heittää ne progevivahteet ja progevaikutteet sekaan niin tyylikkäästi, että biisikokonaisuudet eivät lähde totaalisesti sivuraiteille. Progeilu pelkän progeilun vuoksi on yleensä melkoista roskaa. Taitavaa soittoahan progebändeiltä yleensä löytää, mutta sävellykset jäävät useimmiten aika köyhiksi ja hajanaisiksi. Ymmärrän, että jotkut diggaavat, mutta itse en ”progehörhöletistäni” huolimatta ole niin innostunut ko. tyylistä.

Isle of Avalon on kiehtova, mutta myös hetkittäin vähän puuduttava. Tunnelmasta nautin lähes täysin siemauksin, vaikka puhtaita tunnelmanluonti-hetkiä on ehkä liikaakin. Parasta antia biisissä ovat ”Ferticity Mother Goddess” –säkeistöt, joissa biisi ikään kuin herää henkiin kaiken maalailun ja tunnelmanluonnin keskeltä. Tämä kappale on erittäin potentiaalinen grower, josta haluaisin pitää vielä enemmänkin. Loistaa ja häikäiseekin paikoin. Ne puuduttavammat jutut kuitenkin jättävät biisin niukasti erinomaisen levyn heikompaan kastiin. Tämä vaatii aikaa.

Arvosana: 8½/10

Starblind

Tämä on sitten taas aavistuksen edellistä progempaa kamaa. Alku on suorastaan koskettava ja kaunis. Ehdottomasti biisin huippuhetkiä tuo aloitus. Laulumelodian progressiivisuudesta nautin itse kyllä äärimmäisen paljon. Ei ainakaan mikään valmiiksi pureskeltu Radio Rock –aloitus. Koko ajan soitossa tapahtuu jotain. Nickon rumpukomppi on erittäin mielenkiintoinen. En tiedä sopiiko se noihin perussäkeisiin parhaalla mahdollisella tavalla, mutta kertsin taustalle progeilevat rummut sopivat paremmin. Kertosäkeessä kitarat soittavat koko ajan omaa kuvioitaan kuin progebiisissä ikään. Tekee kuuntelusta entistä mielenkiintoisempaa kun voi valita, että kuunteleeko Brucea vai keskittyykö aavistuksen enemmän kitaraan. Yleensä kuuntelen sopusoinnussa molempia, mutta mahdollisuus omanlaiseen painotukseen tekee kappaleesta entistä houkuttelevamman. Kertsin laulumelodia on taas kerran upea, joten ainakin Maiden on onnistunut tällä levyllä kertosäkeissä ihailtavalla prosentilla. Heti viiden minuutin paikkeilla alkava kitarointi vetää ihon kananlihalle. Parasta. Myös sitä edeltänyt soolo jo valmistelee tyylikkäästi tulevaa highlightia. Olen myös kuulevinani joissain biisin kitarajutuissa jonkin verran SIT-henkeä. Sehän ei voi olla huono juttu.

Arvosana: 9+ - 9½ / 10

The Talisman

The Talisman on jo sanoituksensa puolesta hivenen uuden ajan Rime of the Ancient Mariner. Vähintään Marinerin kaukainen serkku. Itse tosin nautin tästä vielä enemmän kuin edellä mainitusta kasariklassikosta. Folkahtava alku tuo mieleen jopa Pagan Altarin. On tässä niitä The Legacy –kaikujakin, mutta ei liian häiritsevästi. Vaikka en normaalisti ole mikään suuri folk-diggari, niin Sir Bruce saa tällaiset osiot kuulostamaan lähes järjestään upealta. Hyvä laulaja tekee folkistakin hyvää. Siltikin tämä rauhallinen aloitus on biisin vaatimattominta antia, mutta sehän kertoo vain loppubiisin mahtavuudesta. Yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta biisi lähtee sellaiseen kiitoon, että kuulen päässäni vähintään räjähdyksen. Jumalauta, että lähtee! Laulumelodiat ovat elämää hienompia. Ihmettelen, että Brucen vokaaleita arvostellaan aika rankasti juuri tämän biisin osalta. Mieshän vetää kerrassaan mainiosti. Sitä paljon mainittua kireyttä löytyy hivenen sieltä ja hivenen täältä, mutta muutenhan vokaalit ovat liki sanoinkuvaamattoman kovaa valuuttaa. Ihan mieletön draivi ja Brucen vibrato on yhä tallella. Erityisesti ”Westward the tide/Westward we sail on...” –säkeistössä Dickinson kuulostaa pelottavan hyvältä. Sail on –kohta ihan omia lemppareitani Brucen tämän levyn tulkinnoista. 7:30 paikkeilla sitä klassista ja ah, niin mahtavaa Maiden-kitarointia. Basso kolisee biisissä myös niin upeasti, että kylmät väreet virtaavat valtoimenaan jo lähes pelkän Harrisin kuuntelemisesta. 9:03 kuluu kuin siivillä. Liki täyden kympin eepos, joten Gers jatkaa sävellystensä puolesta voittokulkuaan (Dance of Death, The Legacy, The Talisman).

Arvosana: 10-/10

The Man Who Would Be King

Pitkä, tunnelmallinen ja aika vaativa sävellys. Taas löytyy jamitteluosio, joka tuo aavistuksen mieleen jonkun kokeellisemman bändin. Esim. jo ne aikaisemmin mainitsemani Taylor’s Universe –mielikuvat nousevat taas pintaan. Voi tosin olla, että menee tuo Taylor’s Universe –vertaus aika pahastikin metsään, kun en ole ko. bändiä vähään aikaan kuunnellut. On yhtäläisyyksiä tai ei, niin jossain määrin samat fibat nämä Maidenin jamittelut antavat kuin Taylor’s Universe parhaimmillaan. Kappaleen riffit ovat raskaita ja liki samaan aikaan davemaisen melodisia. Tykkään kyllä erityisesti tuosta pääriffistä samalla tavoin kuten diggasin vaikkapa Benjamin Breegin raskaasta riffistä. Kertosäe erittäin surullinen, mutta upea. Taas kerran Maiden vetää pisteet kotiin juuri kertsistä. Joku Machine Menin biisi tulee mieleen biisin lohduttomista sanoituksista. Lopetus erittäin tunnelmallinen ja yksi levyn parhaista. Brucen vokaalit ovat tässä joissain kohdin hieman väkinäisen kuuloisia, mutta paranevat kummasti loppua kohden. Kaiken kaikkiaan biisi menee sinne grower-osastolle yhdessä Isle of Avalonin kanssa. Kolahtaa kovaa, mutta ei vielä ole muodostunut todelliseksi Maiden-klassikoksi. Ehkä räjäyttää vielä tajunnan tai sitten jää vahvan levyn keskikastin sävellykseksi.

Arvosana: 8½ - 9- / 10

When the Wild Wind Blows

Vain Maiden osaa tehdä näin rankasta aiheesta kertovan biisin näinkin lohdullisen kuuloisesti ja melodisesti. Surullista ja toiveikasta (kitarat) liki samaan aikaan. Melankoliaa, surua, poliittista dissausta… Biisin kuuntelu on kuin katharttinen elämys, kun kappaleen loputtua voi huokaista, että onneksi tämä tarina ei ole omalla kohdalla ainakaan vielä totta. Kuin heräisi painajaisunesta. Tunnelmallisuudessa tämä biisi on yksi Maidenin parhaista. Itse ihmettelen, että miten Maiden saa taiottua jopa niistä itärajan takaisen kuuloisista melodioista niin mielettömiä kitarajuttuja. En lähtökohtaisesti pidä mistään venäläisestä folkista, mutta silloin kun Maiden soittaa venäläisen kuuloista folk-heavya, niin tärähtää täydet pinnat ja melkein ilon kyynel silmäkulmaan. Beyond awesome. Myös irkkuhenkiset melodiat toimivat tässä biisissä mainiosti, vaikka jotkut niitä liian lastenlaulumaisina pitivätkin. Välillä biisi heittää ihan BNW-tunnelmiin erityisesti kitaroidensa osalta, mutta sehän passaa. Tämä biisi olisi minun kirjoissani Brave New Worldin paras. Koko mies on yhtä kylmää värettä tätä kuunnellessa. Hyvä, ettei pääse pakastumaan. That’s the Iron Maiden I love.

Oletteko muuten huomanneet eka säkeistön lopun, jossa Steve Harris voimistaa soittoaan ”have you heard” –kohdassa? Basso kolahtaa niin tyylikkäästi, että tuo yksi pieni ja simppeli yksityiskohta on jäänyt minulle erityisen hyvin mieleen kaikkien biisin huippuhetkien joukosta.

Tämä tunnelmapala olisi aivan pakko saada seuraavaan livesettiin. En osaa sanoin kuvailla kappaleen hienoutta.

Arvosana: 10/10

Maiden julkaisi taas kerran levyn, joka tulee varmasti kestämään ajan hammasta erittäin hyvin. Levyn vahvuutena on ennen kaikkea se, että biiseistä löytyy monenlaisia juttuja. Mukana on uudenlaisiakin ideoita, mikä pitää levyn tuoreen ja mielenkiintoisen kuuloisena. Kaikki ei avaudu heti, vaan levyä tekee mieli kuunnella useampaan kertaan. Aina kokee uusia ahaa-elämyksiä varsinkin näiden pidempien ja eeppisempien kappaleiden kanssa. Toki bändin tunnistaa Iron Maideniksi, sillä mukana on kuitenkin turvallisen paljon taattuja Maiden-elementtejä. Samaan aikaan levy ei tarjoile mitään uuttaa tämän taivaan alla, mutta kuitenkin esittelee paikoin varsin erilaisia uusia puolia Iron Maidenista.

Tällä hetkellä asettaisin levyn samalle viivalle Dance of Deathin kanssa. Ehkä vähän edellekin, koska onhan tämä uutukainen monipuolisempi kokonaisuus kuin DoD. Vaikea näitä kahta levyä on kuitenkaan vertailla, koska ovat aika lailla erilaisia niin biisiensä kuin tunnelmiensakin puolesta. Dance of Death oli ensimmäinen Maiden-levy, jonka ostin ilmestymispäivänä. Tunnearvoltaan DoD on erittäin tärkeä albumi itselleni. A Matter of Life And Death sen sijaan kolahti aivan järkyttävän kovaa ja oli täysosuma. Minun makuuni AMOLAD tarjoili parasta Maidenia sitten Somewhere In Timen. Yhtä kovaa levyä en odottanutkaan, mutta sain kuitenkin aivan loistavan levyn, josta tulee olemaan iloa vielä pitkäksi aikaa. Sonispheren keikka oli aika lailla täydellinen livekokemus ja uusi levykin on saanut taas totaalisesti hurahtamaan Maideniin. Uusia biisejä kuunnellessa on olo ollut kuin pikkupojalla, joka on juuri päässyt testaamaan uusia joululahjalelujaan. Kiitos Maiden & Come On You Irons!!! TFF-levyn kiertuetta innolla odotellessa.

[mape]

Onhan se ihan hasukaa lukea fanienkin arvioita:

"Tämän olisi voinut jättää pois levyltä. 8/10"

[Sacrilegium]

herra huomasi, että: "vittu mitä paskaa tuli tehtyä, suutari pysyköön lestissään".

Noh, noh, jotakin rotia siihen kommentointiin! Tattooedilla ehkä vielä hieman hakemista, mutta kaikki sen jälkeen suollettu Bruce -matsq täyden kympin settiä.

Ehdottomasti näin.

[Jööti]

Onhan se ihan hasukaa lukea fanienkin arvioita:

"Tämän olisi voinut jättää pois levyltä. 8/10"

No älä

[kaunisto]

Mä en edes keksi sanoja kuvaamaan pettymystä tätä levyä kohtaan. Olis edes yks hyvä biisi, niin voisin analysoida sen puhki, mutta kun ei ole. Sori.

[Sir Juzzi]

Satelite 15 on itse asiassa minusta huomattavasti perustellumpi ja mielenkiintoisempi tekele kuin sitä seuraava varsinainen biisi. The Final Frontier ei sisällä juuri minkäänlaisia koukkuja vaan on melodisesti totaalisen tyhjä biisi, fillerien filleri. Introssaan on sentään paljon ihan jänniä elementtejä, ymmärrän oikein hyvin jos ne eivät Maiden-faneille putoa, mutta hyvin satunnaisena kuuntelijana en niistä häiriintynyt.

[Vic]

Kaipa se kertoo että albumista on moneksi kun fanien näkemyksetkin levyn parhaista ja huonoista biiseistä tuntuu vaihtelevan niin suuresti. Vaikea käsittää miten jonkun mielestä Final Frontier -biisi voi olla "9½" arvoinen, eli melkein täydellinen... Ja sitten The Alchemist on levyn heikoin biisi. No, mielipiteensä kullakin tietenkin

The Alchemist, The Talisman, The Man Who Would Be King ja erityisesti When the Wild Wind Blows ovat mielestäni sen tasoisia teoksia jokainen, että niillä on hyvät mahdollisuudet nousta vuosien saatossa Maiden-klassikoiksi vanhojen kappaleiden rinnalle. Kokonaisuutena The Final Frontier on varsin onnistunut, noin 4/5 -arvosanaltaan ehkäpä. Hitusen parempi kuin AMOLAD, vähän heikompi kuin loistava DOD ja suunnilleen yhtä hyvä kuin vahva BNW.

[Sardonicus]

Nämä kolme viimeisintä levyä eivät hirveesti vakuuta. Mielummin laitan soimaan Brave New World, Accident Of Birth ja The Chemical Wedding.

[Hammer9]

Onhan se ihan hasukaa lukea fanienkin arvioita:

"Tämän olisi voinut jättää pois levyltä. 8/10"

Voisit lukea sen koko kappaleen, etkä irrottaa yhtä lausetta pois kontekstistaan. Siinä ennen sitä 8/10 arvosanaa oli paljonkin tekstiä, jossa tietääkseni kerroin pitäväni paljon The Alchemistista. Sisälukutaitoa ihmiset!

Se, että 8/10 -tasoinen kappale ei ole mielestäni Maidenin tasolla, huom. Maidenin tasolla erityisen hyvä, ei tarkoita sitä, etten tykkäisi siitä. Melkein minkä tahansa muun yhtyeen levylle kelpo biisi, mutta Maiden-ralliksi vain kohtalainen. Iron Maidenilta odotan AINA vähintään 8½:n tai 9:n tasoisia huippubiisejä. Kahdeksikon ansaitsevat biisit jäävät tämän bändin levyillä väliinputoajiksi. Levy olisi ollut vieläkin parempi ja tiiviimpi ilman The Alchemistia. Siitä reilun 73 minuutin kestosta voisi pudottaa muutaman minuutin pois. Intro + The Alchemist pois, niin levy olisi entistä tiiviimpi ja parempi kokonaisuus.

Lähtökohtaisesti suurin osa Maidenin biiseistä saa meikäläiseltä arvosanaksi vähintään 7 ½/10. Löytyy toki oikeasti huonojakin biisejä, joista kirkkaimpina esimerkkeinä mieleen tulevat Fear of the Dark -levyn kolme kurabiisiä: Chains of Misery, Weekend Warrior ja The Apparition. En tiedä, että tekeekö Iron Maiden oikeasti lähes aina liki täydellistä kamaa vai onko vika minun korvissani. Maiden-fanilasit saattavat toki olla päässä, mutta ei kai se niin kovasti häiritse teitä arvon kriitikoita kuitenkaan?

Vielä Vicin kommenttiin todettakoon, että The Alchemistin perussäkeissä jokin ottaa korvaan ja rankasti. Riffit eivät kuulosta niin hyvältä kuin voisivat kuulostaa, eikä yleissoundikaan niin miellytä. Brucen vokaalit toki toimivat kuin häkä, mutta ongelmat ovat muualla. Kiva perusrockeri pikku puutteistaan huolimatta. Siltikin liian kovassa seurassa. The Final Frontier -biisin laulumelodioissa on käsittämätöntä imua ja kitarajutut ovat simppeliydestään huolimatta niin koukuttavaa kamaa, että olen myyty.

[mape]

...ja onneksi fanilasisia on aina yhtä helppo tölviä. Nyt tuo koko toinen ja kolmas kappale todistavat täsmälleen sen, mitä ääneen hymyilin.

Mistä ihmeestä sai päähäsi, että arviosi minua häiritsisi, sehän oli mitä parhainta viihdettä. Tietenkään minua eivät fanilasit ärsytä, onhan itsellänikin ne. Minä vain saan ne halutessani pois päästänikin.

[Hammer9]

Mistä ihmeestä sai päähäsi, että arviosi minua häiritsisi, sehän oli mitä parhainta viihdettä. Tietenkään minua eivät fanilasit ärsytä, onhan itsellänikin ne. Minä vain saan ne halutessani pois päästänikin.

Jos olisin heittänyt ne fanilasit oikeasti päähän, niin arvosanat olisivat järjestään kohonneet vielä sen puoli numeroa/biisi. Itsekin pyrin yleensä kriittisempään arvosteluun, mutta jostain syystä kolmen yhtyeen kanssa en haluakaan etsiä niin tarkkaan kaikkia pieniä epäkohtia, vaan keskityn ennemmin erinomaisesta musiikista nautiskeluun. Nämä yhtyeet ovat King Diamond, Mercyful Fate ja Iron Maiden. Toki, jos kirjoittelisin arvioita muuallekin kuin keskustelufoorumeille, niin pyrkisin ottamaan entistä etäisemmän ja objektiivisemman tarkastelukannan subjektiivisemman hehkutuksen vastapainoksi. Luultavasti en haluaisi tai pystyisi kirjoittamaan Maidenin levystä arviota lehteen, vaan pyytäisin jotain kollegaa tekemään sen jobin. Näin siis, jos olisin töissä sanomalehdessä, Infernossa jne. Tottakai myönnän ja kritisoin, jos lemppariyhtyeeni tai suosikkimuusikkoni julkaisee oikeasti surkeaa tavaraa. Hyvänä esimerkkinä Andy La Rocquen tähdittämä X/World5, jonka debyyttilevy oli yksi huonoimmista metal-levyistä, jonka olen ostanut. Käsittämätöntä älämölöä, joka ansaitsee arvosanaksi fiiliksestä riippuen 0,5/5 tai 1/5. Parit soolot pelastavat aavistuksen luokatonta kokonaisuutta.

Turha tästä on jauhaa sen enempää. Itse tykkäsin lukea tuota sinun kirjoittamaasi arviota, vaikka pidänkin sekä Flash of the Bladea, että Hooks In Youta (yksi aliarvostetuimmista Maiden-biiseistä. Tyylikäs simppeli hard rockeri.) klassikkoina. Myös Die With Your Boots On miellyttää. Erittäin sujuvasti ja hauskasti kirjoitettu arvio kuitenkin. Vertaukset olivat aika lailla kuningaskamaa, jos tuo edellä mainittu "klassikkovertaus" unohdetaan.

[StuG]

"I hear voices in my head
Could I really be going crazy
In the night the visions seem so real
Do you care if you live or die
When you laugh are you really crying
You're not sure what's real anymore
Fortunes of war
Fortunes of war
Fortunes of war
no pain anymore"

"It's my final stand
I make a fist out of each hand
To the shadows of the past
Take a breath and I scream attack ...
...ooo-ooo-ooo-ooo-ooo-ooo-ooo"

Oikeinkin hyvä biisi kyseessä, kyllä. Uusimmasta kolisee Starblind sekä päätösbiisi, muuten ei jaksa sinänsä innostaa. Hooks in you on myös hyvä kappale (taisi olla jotain mainintaa täytebiiseistä aikaisemmilla sivuilla tai sitten sekoitan johonkin arvosteluun), kuten myös die with your boots on. Jos haluaa nimetä kakan irman kappaleen, voidaan letkauttaa pöytään helpot To tame a land, flash of the blade tahi the duellists.

"He is the king of all the land in the Kingdom of the sands of a time tomorrow
He rules the sandworms and the Fremen in a land amongst the stars of an age tomorrow
He is destined to be a King, he rules over everything on the land called planet Dune
Bodywater is your life and without it you would die on the desert, the planet Dune ..."

Frank Herbertin Dyyni- kirjasarja on varsin loistavaa sci-fiä, mutta siitä on turha olettaa mitään yhden biisin hurjaa ihmettä.

Makunsa kullakin.

edit.

ooo-ooo-ooo-ooo-ooo-ooo-ooo

Tuo on kyllä kieltämättä näin tarkemmin ajateltuna aika huvittava kohtaus.

[Hevi-Pade]

edit.

ooo-ooo-ooo-ooo-ooo-ooo-ooo

Tuo on kyllä kieltämättä näin tarkemmin ajateltuna aika huvittava kohtaus.

Onko tamelandissa tommonen kohta? Pitääpä laittaa levy taas kuunteluun. Tuosta tulee mieleen Seventh sonin nimikkobiisin alku. On muuten maidenin paras "eeppinen" kappale. Rime of ancient on sitten toiseksi kovin.

[Nuclear Holocaust]

Jos keskustelussa ollaan päästy siihen kohtaan, että pitää luetella Maidenin paskimmat biisit, niin tässä joitakin.

Killers on jostakin syystä se albumi Maidenin tuotannosta jonka viimeisimmäksi ottaisin mukaan autiolle saarelle. Mutta mitä voidaan odottaa albumilta, joka koostuu debyytiltä ylijääneistä biiseistä. Kyllä, jotakin Metallican ReLoadin kaltaista "parhautta".

Beastillä Gangland on aika turhaa joutokäyntiä. Sitten pitääkin mennä Prayeriin asti, että huteja alkaa tulla. Hooks in you on aika kammotus, vaikka albumi onkin kokonaisuutena mainettaan parempi ja sisältää muitakin hyviä biisejä kuin Bring your daughterin. Fear of the darkin Hard Rock lällyttely Weekend warrioreineen ei myöskään oikein pure.

Sitten tuleekin ajanjakso jolloin hitit ovat harvemmassa kuin hutit. Pahimpia pohjakosketuksia edustavat 2 AM ja Angel and the gambler. Brucen paluuun jälkeen laatu paranee taas merkittävästi. Mutta albumeja vaivaa edelleen lievä epätasaisuus ja bändin kyvyttömyys olla kriittisempi omia tekemisiä kohtaan.

Mutta kokonaisuutena voidaan todeta, että Maidenin paskat biisit muodostavat kuitenkin vain murto-osan koko tuotannosta. Jokaiselle yhtyeelle tulee kuitenkin tilastotappioita.

-------

Täällä levyarvioissa on tuotu sitä esiin, että Maiden vuonna 2010 ei voi olla sama kuin 1983 ja bändin intressit ovat tänä päivänä erilaiset. Omalla kohdalla tuo eeppinen progemössö ei vain ole se juttu ainakaan jos se on yli 60 minuuttia kestävän albumin kultaisena lankana.

Ehkäpä yksinkertaiset ihmiset haluavat yksinkertaisempaa musiikkia.

Tämmöisestä meiningistä mie tykkään

-------

P.S To tame a landia ei saa haukkua, koska siinä on todella tyylikäs bassottelu kohdassa 5:38-6:12

[StuG]

Killers erottuu kyllä muusta maidenin tuotannosta kuin rusina maitolasissa. Jotenkin täysin omituinen levy, johon ei sinänsä ole tullut edes juuri tutustuttua. Kummallinen musiikillinen eroavaisuus esim debyyttiin verrattaessa.

[Lane]

Mielestäni ainoa kultainen lanka Iron Maidenin tuotannossa on ollut se poikkoilevuus. Siis musiikin monimuotoisuus. Kiitos siitä, Iron Maiden.

[Shadowplay]

Killers erottuu kyllä muusta maidenin tuotannosta kuin rusina maitolasissa. Jotenkin täysin omituinen levy, johon ei sinänsä ole tullut edes juuri tutustuttua. Kummallinen musiikillinen eroavaisuus esim debyyttiin verrattaessa.

Hyvä levy tuo Killers, erittäin hyvä ja siksi kansikuva onkin tatuoituna iholla, kuten pari muutakin IM-aiheista kuvaa