Pistetääs ekaa viestiä tällekin laudalle ja olkoon aihe se suosikkibändi. Tälläistä pientä katsausta tuli eilen kirjoiteltua aivan huvikseen, vähän mietteitä uudesta levystä n. 5 kuuntelun perusteella.
On tämä levy vain aivan uskomaton. Löytyykö harvinaisen typerän ja irroitetun kuuloisen intron jälkeen enään yhtäkään huonoa tai turhaa hetkeä? Vastaus on ei.
Nimistartteria vihasin silloin kun se julkaistiin, ainoastaan kertosäkeen jankkauksen tähden, mutta nyt sekin on auennut. Kertakaikkisen upeat laulumelodiat säkeistöissä ja tilutussoolot ovat oikein maukkaat, vaikkeivat edustakaan ihan sitä totaalista parhautta mitä Maidenin kitarasankareilta on totuttu kuulemaan. Wicker Manin jälkeen ehdottomasti paras 2000-luvun aloittajabiisi, joka onnistuu hyvin luomaan levyllä, melkein koko pitkän mittansa ajan vallitsevan, avaruustunnelman.
En pitänyt myöskään ekasta singlejulkaisusta "El Doradosta", mutta sen jälkeen kun livenä sen kuulin, mielipide muuttui radikaalisti. Ei se edelleenkään ihan kärkeä edusta, mutta loistava, astetta rokkaavampi ja lyyrisesti kerronnallisempi biisi siitä huolimatta. Etenkin Steven kolinabasso aiheuttaa aikas kovat nostalgiasävärit sieltä 80-luvun uumenista.
Allekirjoittaneelle hieman X-Factorin ajat, ei niin musiikillisesti, mutta sanoitustensa puolesta, mieleen tuova "Mother of Mercy" kuulosti heti liki täydelliseltä hevibiisiltä. Hitaasti ja painostavasti alkava kappale räjähtää kuin tykinlaukas kovaksi hevirypistykseksi. Jos jostain täytyisi vähän nipottaa niin se voisi olla kertosäe, jossa Brucen ääni joutuu jo huomattavasti liian korkealle, josta johtuen ääni kireytyy ja kuulostaa vähän väkinäiseltä. Ei tuo niin suuri miinus ole, että se yhtään laskisi biisin kovuutta.
Levyn astetta rauhallisempaa puolta edustava "Coming Home"kin vielä jaksaa helposti pitää levyn kovaa tasoa yllä. Monet ovat esimerkiksi Rautaneidon puolella tätä kehuneet Dickinsonin soolotuotannon kaltaiseksi, mutta itse kun en ole miehen sooloja hirveästi kuunnellut, niin en pysty noihin kommentteihin kovin yhtymään. Ei tämä kyllä todellakaan ole mikään tyypillisen Iron Maidenin biisi. Jos johonkin pitäisi alkaa vertaamaan, niin se voisi olla Wasting Love, jossa siinäkin on sekä rauhallisia, että hieman raskaampia osia, jotka sulautuvat toisiinsa saumattomasti aiheuttaen oikein hyvän ja miellyttävän kuuntelunautinnon.
"The Alchemist" on se levyn todellinen ilopilleri ja varmasti se perinteisintä heviä edustava biisi. Aluksi kappale kuulosti auttamattomasti väliinputoajalta ja päättömältä kohkaajalta, mutta kun biisi vain eteni ja eteni nopeatempoisena hevirallina, niin sitä suhtautui hieman myönteisemmin ja lopulta kappaleen loputtua tajusin kuinka nerokasta oli pistää tähän, ikäänkuin välisoittona, erottamaan albumin ns. "perusbiisit" noista eeppisistä loppulevyn teoksista. Hyviä melodioita ja monet fanit ovat yhdistäneet tämän X-Factorin Man on the Edgeen. Minä teen samoin, koska ei vain voi mitään, että tämä hieman etäisesti sävellykseltään muistuttaa sitä...
Ensimmäisen eeppisen jyrän kimppuun. "Isle of Avalon" todellakin on eeppinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Alkaa kappaleen nimelle uskollisesti hieman usvaisissa ja mystisissäkin merkeissä. Ensimmäisellä kuuntelukerralla minua häiritsi suunnattomasti tuo laulumelodia, mutta kun antoi tälle pari kuuntelukertaa lisää, niin mielipide muuttui kuin taikaiskusta. Tuo melodiahan on juuri nerokas, selvästi yritetty hakea sellaista taianomaista tunnelmaa kitarannäppäilyllä ja juurikin edellämainitulla laulumelodialla. Sanat voisivat olla kuin suoraan joltain eeppistä fantasiapowermetalia esittävältä bändiltä, mutta musiikillisesti tämä on kaukana siitä. Enemmänkin tuo alku tuo mieleen 70-luvun progressiivisen rockin pioneeribändit Genesiksen, Yesin ja jopa Jethro Tullin. Kappaleen ainoaksi kompastuskiveksi voisi mainita ehkä hieman liian pitkän pituuden, joka etenkin loppupuolella biisiä hieman pistää häiritsemään ja puuduttamaan, mutta onneksi kerrassaan upeat soolo-osuudet korvaavat tuon pikkuvian.
"Starblind". Jos käskisitte minua nimeämään yhden Iron Maidenin biisin, mikä jättää minut täysin sanattomaksi, mainitsisin tämän. Alkaen lyhyellä introlla, joka tuo nostalgian viileän tuulahduksen suoraan vuodelta 1986 ja jatkuen jyräävällä riffillä, mikä jättää allekirjoittaneen täysin monttu auki. Bruce laulaa luonnollisella ja aina upealla äänellänsä nerokkaita sanoituksia sellaisella tunnelatauksella, että heikomman puntti tutisee. Minä olen tämän biisin rinnalla heikko, joten punttini tutisee kuin haavan lehti Positiivisessa mielessä tietenkin. Oikeastaan koko kappale on melodista kertosäettä myöten kuin suoraan vuoden 1986 klassikolta, Somewhere in Timelta. Ja olenko kenties kuulevinani synakitaran? Härö tunnelma sopii tähän mainiosti ja keskikohdalla tuleva yhtäkkinen riffi vaikutti ekalla kuuntelulla täysin päälleliimatulta, mutta ei se oikeasti sellainen ole. Smithin ja Harrisin oikea taidonnäyte, johon ensiksimainittu kitaravelho on loihtinut sellaiset kitararevittelyt, ettei voi muuta kuin vain olla hiljaa ja ihmetellä miten nero joku vaan voi olla.
Seuraava biisi oli aivan ensimmäinen suosikki tältä uutukaiselta. "The Talisman" ja kunniakas Janick Gers säveltäjänä. Alkaa folkahtavalla akustisella introlla, joka joidenkin mielestä on liian pitkä, muttei minusta. Folk-fanina nyt ainakaan ei voi koskaan saada tarpeeksi akustisista tunnelmoinneista. Bruce laulaa matalalta alun, mikä sopiikin täydellisesti hänelle nykypäivänä vanhuuden painaessa päälle. Kun akustisesta alusta isketään viimeinen sointu ja lähestulkoon nyrkit ilmaan heittävä ja pään heilumaan pistävä riffi pärähtäää soimaan olen enemmän kuin vain myyty mies. Kertosäe on aivan täyttä parhautta. Ja lyriikat ovat ehkä parhaimmat koko levyllä, vai mikä voi olla parempaa kuin tuskaa ja kuolemaa täynnä oleva purjehdus Euroopasta(ko?) Amerikkaan(ko?)? Joka tapauksessa iskee kuin se tunnettu tuhat volttinen.
Levyn ainoaa Murrayn säveltämää biisiä edustaa tämä, näistä eeppisistä proge-eepoksista se ehkä heikoin, "The Man Who Would Be King". Vai pitäisikö sittenkin sanoa "vähiten hyvä"? Loistokkaat melodiat alussa ja huomaa heti, että on Daven käsialaa, kun sen verran monimutkaiselta tuo vaikuttaa. Loistava laulumelodia tuossa cleanissa introssa, mutta onhan se intro nyt yleisesti ottaen aivan liian pitkä ja ilmankin olisi pärjätty. Kun varsinainen biisi alkaa, niin ei vielä ihan aiheuta hurraa-huutoja, vaikka varsin mallikasta riffittelyä heti alkuun tarjoillaankin. Eipä tuo laulumelodiaakaan huonompi ole, mutta ehkä vähän tavanomainen... Lisäksi jos nyt kunnolla aletaan rutisemaan ja valittamaan, niin biisi on aivan liian pitkä siihen nähden mitä se tarjoilee. Saman olisi hieman soveltamalla mahduttanut esimerkiksi kuuteen minuuttiin. Kertosäe on hyvä, siitä ei mitään valittamista, mutta entäs soolot? Vähän turhan kauan kestävät. Väliosa on yksi suuri tekijä siinä miksi tämä nousee vielä kategoriaan "hyvät biisit".
Ja sitten se levyn ehdoton kliimaksi, "When the Wild Wind Blows". Jo alkuun pitää todeta, että kappale on ehdottomasti bändin paras 2000-luvun kappale ohittaen jopa uskomattoman "Dance of Deathin". Kelttivaikutteista päämelodiaa ei vain voi olla kehumatta liikaa. Koskettava, tarttuva, kaunis, nerokas, adjektiivit loppuvat kesken. Brucen äänessä on sellaista tunnetta jota vain harva voi saada aikaan ja alun laulumelodia on niin kaunis, että allekirjoittaneelle, joka luulee olevansa kovakin jätkä, tipahtaa kyynel jos toinenkin. Ja silloin potti räjähtää, kun sama harras melodia muuttuu äkisti raskaaksi, mutta silti edelleen koskettavaksi. Loistavia lyriikoitakaan ei voi unohtaa. Ekalla kerralla koin traumaattisen hetken kun tuo melodia muuttui yhtäkkiä hieman tavanomaisemmaksi Maidenjuntaksi, mutta nopeasti tajusin kuinka loistavasti se soveltuu tuohon väliin, koska jos tuo alun melodia olisi jatkunut, niin siihenhän olisi pian kyllästynyt. Pitkät kitarasoolot ovat ihan sitä ihteään eli juuri sitä täydellisintä mitä olemme tottuneet kuulemaan herroilta Adrian Smith, Dave Murray ja Janick Gers vuosien varrella. Loppuun vielä alun sama haikea tunnelmainen melodia ja kovakin karju herkistyy...
Tässä oli nyt tämän hetken tunnelmat levystä ja ehkä hekhutin hieman liikaakin.

On se vain upea ja sanattomaksi jättävä teos, jota uskon kuuntelevani vielä seuraavat kymmenen ja taas seuraavat kymmenen vuotta aktiivisesti kuten kaikkia muitakin tämän bändin levyjä.